Kello raksuttaa. Katselen nojatuolistani ulos. Lasken sukkaneuleeni syliini. Iltapäivän oranssi auringon valo heijastuu pihan mäntyihimme. Näen kuinka Teini tulee kotiin. Ei tervehdi. Menee keittiöön, huomaa juuri uunista otetun ruuan, syö, vie tiskit altaaseen ja poistuu. Ei kiitosta. Menee huoneeseen, kuuluu tasainen jumputus, musiikki soi kovaa. Pieni sana, kiitos, mutta ei, se ei kuulu enää Teinin sanavarastoon. Mihin on hävinnyt kohteliaisuus, välittäminen, toisten huomioiminen? Itselläni on paha olo, tekisi mieli käydä keskustelemassa asiasta, mutta korvissa soi kehoitukset, jospa et kasvattaisi kun et ole Teinin äiti. Huokaisen. Otan sukka tekeleeni ja jatkan neulomista. Vilkaisen ulos. Aurinkokin on poistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti