Sain eilen yllä olevan hurmaavan
joulukortin ystävältäni, ja se sai heti mielikuvitukseni laukkaamaan ja näin
itseni keskiaikaisilla joulumarkkinoilla keskellä hälinää ja
ihmisiä ja kojuja. Menkäämme siis hetkeksi ajassa taaksepäin,
Raatihuoneen torille...:
””Saavumme
mieheni ja lasteni kanssa torille, joka on täynnä pikku kojuja,
ihmisiä ja iloista vilinää ja vilskettä ja tuoksujen kirjoa.
Eilen satanut lumi on luonut kauniin kuorutuksen kojujen päälle.
Myös Raatihuoneen edessä kasvava jylhä kuusikin on saanut
valkoiset lumikoristeet oksilleen.
Annan ja Peterin ote
käsistäni hellittää ja he kirmaisevat kukin eri suuntaan
ihmisvilinän keskelle. Hetkeksi huoli hiipii rintaan, etteivät nyt
vain häviäisi... mutta sitten näen Annan silmät hehkuen
silittämässä hevosen turpaa ja Peterin narrin luona yhdessä
toisten kylän poikien kanssa nauramassa narrin kujeille. Kuljemme
Hansin kanssa kohti torin keskustaa, samalla ihaillen kojujen
antimia. Ohi kulkevat ihmiset toivottelevat meille hyvää joulua ja
vastaan tervehdyksiin. En vieläkään vuosien jälkeen totu siihen,
että rouvat niiaavat meille ja herrat ottavat hattuaan pois päästä.
Jatkamme matkaa hehkuviini kojulle ja mieheni ostaa meille lämmintä
juotavaa. Oi miten se maistuukin niin joululle ja tunnen kuinka se
lämmittää jo hieman kylmennyttä kehoani. Ohi vilistää
pillipiipari iloista sävelmää luritellen ja meinaa vallan törmätä
minuun. Viime hetkellä sain pelastettua juomani. Jatkamme kulkua.
Kylän seppä takoo omassa kojussaan kauniita koristeita ja
käyttöesineitä. Ostamme häneltä kauniin taotun
kynttiläpidikkeen. Viereisellä kojulla puuseppä on luonut mitä
ihanampia koriste-esineitä.
Yhtäkkiä kuulemme
torin laidalta meteliä, se ei ole enää iloista huutelua vaan ilmi
selvästi siellä tapahtuu jotain ikävää. Menemme lähemmäksi ja
kun saavumme paikalle, huomaamme naisen joka on ahdistettu piirin
keskelle, päässään häpeänaamio jossa on suuret korvat ja iso
kieli ja iso kulkunen joka kilisee aina kun nainen heilauttaa
päätään. Tunnistan naisen. Hän on kylän leipurin rouva. Suulas
suustaan ja hieman myös juoruiluun taipuisa, mutta herttainen nainen
joka ei koskaan halua kenellekkään pahaa. Mieheni katselee hetken,
kunnes astuu piirin keskelle. Ottaa naista olkapäästä kiinni ja
nostaa naamion pois hänen päästään. Väkijoukossa kuuluu
kohahdus. Hän nostaa katseen kohti piirissä seisovaa torin väkeä
ja sanoo jylhällä äänellään: ”Häpeä teille itsellenne, kun
ilon ja juhlan aikaan rangaistuksia jaatte. Tämä rouva ei ole
koskaan tahallaan mitään harmia kenellekkään aiheuttanut, suuri
on hänellä suu mutta suuri on sydän. Kelpaa teidän kuitenkin
hänen tekemäänsä leipää joka päivä syödä ja tässäkö on
sitten kiitos. Hävetkää!” Hans ottaa leipurin rouvaa kädestä
ja ohjaa hänet väkijoukon läpi omalle leipäkojulleen. Seuraan
heitä, sydämessäni lämmin tunne miestäni kohtaan. Kojulla
leipurin rouva niiaa nöyrästi miehelleni ja minulle ja kiittää.
Otan naista kädestä kiinni ja toivotan hänelle hyvää joulua ja
kysyn josko hänellä olisi sitä suussa sulavaa joululeipää
myynnissä. Onhan hänellä, rouva hieman piristyy ja menee kojulle
ja kaivaa kaksi suurta leipää, käärii ne pakettiin ja ojentaa
minulle. ”Ei maksua, hyvä rouva, hyvää joulua” hän sanoo.
Yritän kuitenkin antaa hänelle kolikon leivistä, mutta leipurin
rouva on tiukkana, ei maksua. Kiitän ja toivotan hänelle vielä
hyvää joulua lähtiessäni ja että vie terveisiä leipurille, että
paranee pian, hän kun on kärsinyt jo tovin keuhkoja repimästä
taudista.
Hetken päästä
tunnen pienen käden kädessäni, Annahan se siinä posket punaisina
ja silmät kirkkaina kertoo kuinka oli nähnyt hevosen ja aasin ja
kuinka hän oli ostanut omalla rahallaan paahdettuja manteleita ja
syönyt ne yhdessä Marian kanssa. Maria on Annan paras ystävä,
heidän ystävyys on jo aiheuttanut kylässä hieman paheksuntaa
etenkin aateliston piirissä. Eihän sitä sovi köyhällistön
kanssa kaveerata, tällöin monelta usein unohtuu, mistä oloista
Annan äiti onkaan lähtöisin. Vaivun mietteisiini, Annan jäädessä
vielä kertoilemaan päivän tapahtumia, hymyilen hänelle, pikku
neidilleni.
Pian huomaan
Peterinkin Hansin seurassa. Yhdessä he vaihtavat kuulumisia, ilmi
selvästi jotain miesten juttuja. Kummankin nauravat kasvot saavat
minutkin hyvälle tuulelle. Tulemme Annan kanssa heidän vierelleen.
Katselen pikku Annaa, joka alkaa jo hieman olla viluisen näköinen
ja niinpä päätämmekin jo lähteä vaunujamme kohti. Vielä
viimeiseltä kojulta Anna haluaa meidän ostavan kaksi punaista
omenaa, ne ovat kuulemma hevosillemme Aarteelle ja Tuiskulle, jotta
jaksaavat viedä meidät kotiin.
Saavumme
hevosvaunujemme luokse, Anna käy antamassa hevosillemme omenat ja
nousemme yhdessä kyytiin, menen lasteni kanssa istumaan turkisten
alle ja Hans istahtaa hevosmestarimme Rudolfin viereen. Yhdessä he
ohjaavat Aarteen ja Tuiskun kotimatkalle. Eipä aikaakaan kun
vierestäni alkaa kuulua tasaista tuhinaa, Annan ja Peterin vaipuessa
uneen. Samalla Hans kääntää päätään meitä kohti ja
hymyilemme toisillemme. Huomaan, että taivaalta putoilee
lumihiutaleita, sydämeni valtaa suuri onnen tunne. Onneani lisää
vielä tieto siitä, että vanhempani sekä Hansin vanhemmat ovat
huomenna tulossa jouluksi kotiimme. Anna ja Peter eivät vielä sitä
tiedä, voi mikä iloinen yllätys se heille onkaan huomenna. Silitän
lasteni poskia ja ummistan itsekin hetkeksi silmäni...””
