Aamu aatoksia

Kello on 5 aamulla. Herään. On vielä hämärää. Koira nostaa päätään ja katsoo minuun. Tuhahtaa ja jatkaa uniaan. Vierellä kuuluu tasainen raskas hengitys. Mies nukkuu. En saa enää unta. Ajatukset pyörii...sairauksissa, töissä, elämän epäoikeudenmukaisuudessa, tulevassa päivässä, menneissä päivissä. Mietin elämääni. Nyt näyttää synkältä, mutta eihän se aina ole ollut niin. Eihän? Yritän miettiä elämäni hyviä hetkiä. Onko niitä? On. Ja paljon. Kuinka ne uppoutuvatkin synkkinä hetkinä mielen suohon, on kuin synkät ajatukset vain polkisivat niitä syvemmälle. Yritän kaivaa suosta elämäni ilot, naurut, onnen tunteet. Hiljaa ne nousevat ylemmäksi. Muistot lapsuudesta, nuoruudesta, parin vuoden takainen hääpäivä. Kyynel vierähtää poskelleni. Onnen kyynel. Tältäkö se tuntuikin olla onnellinen? Tämän tunteen haluan. Lupaan itselleni, kaivan joka aamu mieleni suosta yhden onnellisen hetken ja kirjaan sen ylös. En anna mieleni synkistyä. En halua tätä synkkyyttä enää. Elämään on löydyttävä ilo ja valo.
Aamukin jo sarastaa. Päivä valkenee yhdessä mieleni kanssa. Koira nousee ja hyppää sänkyyn ja tulee viereeni. Katsoo silmiin, noh mammasein joko herätään. Hyppää toiselle puolelle suoraan nukkuvan miehen päälle, tuijottaa, noh isäntäin sinä kanssa, ylös. Hymyilen. Niin, jokos me herättäs, tähän onnellisempaan päivään.

Enkeleitä, onko heitä?

Olen nähnyt Enkelini. Tuo kaunis, pitkä, vaalea olento pitkässä vaaleassa puvussaan, selässään suuret ja pehmeät siivet. Näin hänet eilen. Hän kurkisti olkani takaa, kun nukuin. Havahduin. Minuun koski. Kipu oli tullut taas vieraakseni. Sivusta näin Enkelini, joka laski kätensä olkapäälleni, levitti siipensä ylleni. Kipu poistui. Tuli rauha.
Kaikki nämä vuodet olen tiennyt, että joku seuraa minua. Huolehtii. Auttaa. Antaa voimaa.
Mutta miksi näyttäytyä minulle juuri nyt? Tarvitsinko vahvistusta? Horjuiko uskoni Enkeliini?
Nyt taas tiedän. Hän kulkee kanssani. Tuo kaunis, pitkä vaalea olento. Suojelusenkelini.