Valoon päin ?!!??

beautifull Adagio by the Canadian Tenors

 

Viimeinen kosketus

Näin sosiaalisessa mediassa koskettavan kuvasarjan. Ilman kyyneliä sitä ei voinut katsoa, vaikka en edes tuntenut kuvan henkilöitä. Ensimmäisessä kuvassa äiti pitää vastasyntynyttä lastaan sylissä onnellisen näköisenä. Toisessa kuvassa joitakin vuosia myöhemmin on kuva lapsen kädestä joka lepää sairaalan vuoteella ja käden päällä äidin käsi ja kuvan tekstinä -viimeinen kosketus. Lapsi oli kuollut onnettomuudessa leikkiessään ulkona tovereidensa kanssa.

Ei ole kauaa aikaa, kun lehdestä sai lukea kuinka taas oli joku rattijuoppo ajanut lapsen päälle ja tämä oli kuollut vammoihinsa.

Miksi näitä lapsia viedään meiltä pois, juuri kun heillä on elämä edessä? Miksi heille on annettu vain tuo lyhyt aika maan päällä? Miksi äidit joutuvat kokemaan sen suruista suurimman ja raastavimman, oman lapsen kuoleman? Se ei ole reilua!!

Jos itsellä olisi lapsia, pelkäisin koko ajan milloin lapseni vietäisiin minulta pois, milloin tulisi puhelinsoitto, milloin soisi ovikello ja siellä olisi virkavalta kertomassa suru uutista? Hatun nosto kaikille vanhemmille, sillä itse en pystyisi elämään tuossa jatkuvassa pelkotilassa ja siksipä olen valintani tehnyt.
Mutta he jotka ottavat "riskin" ja synnyttävät lapsia tähän elämään, toivoisi heille kuitenkin, että lapset saisivat pitkän ja hyvän elämän ja kasvaisivat aikuisiksi ja kenties ottaisivat myös "riskin".
Sillä mikä tarkoitus voi olla sillä, että äiti ensin kantaa lasta 9 kk ja kasvattaa ja hoivaa vuosia ja sitten eräänä päivänä lapsi ei tulekaan leikkikentältä kotiin vaan menetkin katsomaan häntä sairaalan vuoteelle jossa lapsi on juuri vetäissyt viimeiset elämän henkoset. Ja ainoa johon enää takerrut on lapsen hento käsi - viimeinen kosketus.

Miksi elän? ja muita elämään liittyviä kysymyksiä, joihin ei ehkä löydy vastausta... vai löytyykö?

Välillä sitä tulee mietittyä, että mikähän se elämän tarkoitus täällä maan päällä oikein on. On tätä omaakin elämää nyt tullut jo taivallettua himpun yli 40 vuotta ja sekaan on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnea ja epäonnea. Miksi olen ja elän? Mikä tarkoitus kaikella elämässäni tapahtuneella on? Miksi tuntuu, että elämäni varrelle on kertynyt liikaa epäonnea, surua, ahdistusta, sairautta, huolta... mikä ihmeen merkitys kaikilla noilla kokemuksilla voi olla? Entä sitten ne iloiset kokemukset, nekin vain hetken kestäneitä onnen hippusia, joita ihmismieli muistelee aina silloin tällöin, onko niilläkin jokin merkitys? Entä ne kaikki ihmiset joita elämäni varrelle on tullut ja ne ihmiset jotka ovat elämästäni poistuneet? Onko heilläkin ollut jokin tarkoitus?

Miksi toiset täällä pääsee helpommalla kuin toiset? Miksi toisille annetaan syntyessään kultalusikka ja toisille rautalapio joka sekin jo valmiiksi vähän ruosteinen? Miksi elämme täällä maan päällä keskimäärin 80 vuotta? Miksi niin kauan, jos elämä on silkkaa sairautta ja surua? Eikö vähempi aika riittäisi kokemaan sen minkä elämä meille antaa? 

Miksi elämme tässä oravanpyörässä? Heräämme aamuisin, menemme töihin, tulemme töistä, keksimme jotain tekemistä jota kutsumme harrastamiseksi, menemme nukkumaan. Joka päivä saman toistoa, joka päivä toistuu samat rutiinit, miksi? Kaikilla on kiire tässä oravanpyörässä, mutta minne?

Sekunnit menee eteenpäin, minuutit, tunnit. Äskeistä sekuntia ei enää saa takaisin, se meni jo. Tulevista ei ole tietoa, koenko seuraavaa sekuntia, minuuttia, tuntia, päivää? Mitä se tuo tullessaan, lisää surua, lisää ahdistusta, vai hetkellistä iloa? Elämä on kuin suklaarasia, ei koskaan tiedä mitä tulee saamaan. 

Mutta entäs jos ei jaksa tätä elämän oravanpyörää? Entä jos ei enää halua olla mukana tässä kaikessa kiireessä? Entä jos ei enää jaksa avata tuota elämän suklaarasiaa peläten että se herkullisen näköinen suklaakonvehti onkin täynnä jotain ikävän makuista? Sillä sitähän tämä elämä usein on, ensin elämä antaa ymmärtää että kaikki on hyvin, elämään tulee iloa, valoa ja toivoa, kunnes... tik-tak... tuleva sekunti kääntääkin kaiken jälleen ja elämä onkin hetkessä taas surua, pimeyttä ja epätoivoa.

Ihmismielen tulee olla äärettömän vahva kestääkseen moista jatkuvaa vuoristorataa. Entä jos se ei kestä? Pitääkö sen kestää? Entä jos kaikkeen turtuu? Eilinen ilo ei tunnu miltään, tämän hetken suru ei tunnu miltään, huomisen toivo ei tunnu miltään.

Tällöin on ehkä syytä pysähtyä. Pysähtyä katsomaan elämää. Olla hetki yksin. Ihmiselle on annettu kyky muistella asioita, on siis pysähdyttävä muistelemaan. Antaa hetki aikaa, katsoa taaksepäin. Kaivella tunteet esille, antaa tunteille luvan tulla, itkut,surut,ilot. Elämä joskus tekee patoja ihmisten sieluun, tukoksia jotka jäävät möykyiksi, jotka eivät ole saaneet elämässä tilaa purkautua. On annettava itselle lupa elää. On "räjäytettävä" nuo padot. On etsittävä elämän tarkoitusta, ja onko sillä niin väliä löytyykö sitä? Kunhan vain elän ja olen ja hengitän ja tunnen. Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, minuutti kerrallaan, sekunti kerrallaan... huomista kohti. Ehkä se sitten joku päivä elämä näyttää, mikä tarkoitus kaikella on ollut.