Jouluinen tarina

Sain eilen yllä olevan hurmaavan joulukortin ystävältäni, ja se sai heti mielikuvitukseni laukkaamaan ja näin itseni keskiaikaisilla joulumarkkinoilla keskellä hälinää ja ihmisiä ja kojuja. Menkäämme siis hetkeksi ajassa taaksepäin, Raatihuoneen torille...:

””Saavumme mieheni ja lasteni kanssa torille, joka on täynnä pikku kojuja, ihmisiä ja iloista vilinää ja vilskettä ja tuoksujen kirjoa. Eilen satanut lumi on luonut kauniin kuorutuksen kojujen päälle. Myös Raatihuoneen edessä kasvava jylhä kuusikin on saanut valkoiset lumikoristeet oksilleen.

Annan ja Peterin ote käsistäni hellittää ja he kirmaisevat kukin eri suuntaan ihmisvilinän keskelle. Hetkeksi huoli hiipii rintaan, etteivät nyt vain häviäisi... mutta sitten näen Annan silmät hehkuen silittämässä hevosen turpaa ja Peterin narrin luona yhdessä toisten kylän poikien kanssa nauramassa narrin kujeille. Kuljemme Hansin kanssa kohti torin keskustaa, samalla ihaillen kojujen antimia. Ohi kulkevat ihmiset toivottelevat meille hyvää joulua ja vastaan tervehdyksiin. En vieläkään vuosien jälkeen totu siihen, että rouvat niiaavat meille ja herrat ottavat hattuaan pois päästä. Jatkamme matkaa hehkuviini kojulle ja mieheni ostaa meille lämmintä juotavaa. Oi miten se maistuukin niin joululle ja tunnen kuinka se lämmittää jo hieman kylmennyttä kehoani. Ohi vilistää pillipiipari iloista sävelmää luritellen ja meinaa vallan törmätä minuun. Viime hetkellä sain pelastettua juomani. Jatkamme kulkua. Kylän seppä takoo omassa kojussaan kauniita koristeita ja käyttöesineitä. Ostamme häneltä kauniin taotun kynttiläpidikkeen. Viereisellä kojulla puuseppä on luonut mitä ihanampia koriste-esineitä.

Yhtäkkiä kuulemme torin laidalta meteliä, se ei ole enää iloista huutelua vaan ilmi selvästi siellä tapahtuu jotain ikävää. Menemme lähemmäksi ja kun saavumme paikalle, huomaamme naisen joka on ahdistettu piirin keskelle, päässään häpeänaamio jossa on suuret korvat ja iso kieli ja iso kulkunen joka kilisee aina kun nainen heilauttaa päätään. Tunnistan naisen. Hän on kylän leipurin rouva. Suulas suustaan ja hieman myös juoruiluun taipuisa, mutta herttainen nainen joka ei koskaan halua kenellekkään pahaa. Mieheni katselee hetken, kunnes astuu piirin keskelle. Ottaa naista olkapäästä kiinni ja nostaa naamion pois hänen päästään. Väkijoukossa kuuluu kohahdus. Hän nostaa katseen kohti piirissä seisovaa torin väkeä ja sanoo jylhällä äänellään: ”Häpeä teille itsellenne, kun ilon ja juhlan aikaan rangaistuksia jaatte. Tämä rouva ei ole koskaan tahallaan mitään harmia kenellekkään aiheuttanut, suuri on hänellä suu mutta suuri on sydän. Kelpaa teidän kuitenkin hänen tekemäänsä leipää joka päivä syödä ja tässäkö on sitten kiitos. Hävetkää!” Hans ottaa leipurin rouvaa kädestä ja ohjaa hänet väkijoukon läpi omalle leipäkojulleen. Seuraan heitä, sydämessäni lämmin tunne miestäni kohtaan. Kojulla leipurin rouva niiaa nöyrästi miehelleni ja minulle ja kiittää. Otan naista kädestä kiinni ja toivotan hänelle hyvää joulua ja kysyn josko hänellä olisi sitä suussa sulavaa joululeipää myynnissä. Onhan hänellä, rouva hieman piristyy ja menee kojulle ja kaivaa kaksi suurta leipää, käärii ne pakettiin ja ojentaa minulle. ”Ei maksua, hyvä rouva, hyvää joulua” hän sanoo. Yritän kuitenkin antaa hänelle kolikon leivistä, mutta leipurin rouva on tiukkana, ei maksua. Kiitän ja toivotan hänelle vielä hyvää joulua lähtiessäni ja että vie terveisiä leipurille, että paranee pian, hän kun on kärsinyt jo tovin keuhkoja repimästä taudista.

Hetken päästä tunnen pienen käden kädessäni, Annahan se siinä posket punaisina ja silmät kirkkaina kertoo kuinka oli nähnyt hevosen ja aasin ja kuinka hän oli ostanut omalla rahallaan paahdettuja manteleita ja syönyt ne yhdessä Marian kanssa. Maria on Annan paras ystävä, heidän ystävyys on jo aiheuttanut kylässä hieman paheksuntaa etenkin aateliston piirissä. Eihän sitä sovi köyhällistön kanssa kaveerata, tällöin monelta usein unohtuu, mistä oloista Annan äiti onkaan lähtöisin. Vaivun mietteisiini, Annan jäädessä vielä kertoilemaan päivän tapahtumia, hymyilen hänelle, pikku neidilleni.

Pian huomaan Peterinkin Hansin seurassa. Yhdessä he vaihtavat kuulumisia, ilmi selvästi jotain miesten juttuja. Kummankin nauravat kasvot saavat minutkin hyvälle tuulelle. Tulemme Annan kanssa heidän vierelleen. Katselen pikku Annaa, joka alkaa jo hieman olla viluisen näköinen ja niinpä päätämmekin jo lähteä vaunujamme kohti. Vielä viimeiseltä kojulta Anna haluaa meidän ostavan kaksi punaista omenaa, ne ovat kuulemma hevosillemme Aarteelle ja Tuiskulle, jotta jaksaavat viedä meidät kotiin.

Saavumme hevosvaunujemme luokse, Anna käy antamassa hevosillemme omenat ja nousemme yhdessä kyytiin, menen lasteni kanssa istumaan turkisten alle ja Hans istahtaa hevosmestarimme Rudolfin viereen. Yhdessä he ohjaavat Aarteen ja Tuiskun kotimatkalle. Eipä aikaakaan kun vierestäni alkaa kuulua tasaista tuhinaa, Annan ja Peterin vaipuessa uneen. Samalla Hans kääntää päätään meitä kohti ja hymyilemme toisillemme. Huomaan, että taivaalta putoilee lumihiutaleita, sydämeni valtaa suuri onnen tunne. Onneani lisää vielä tieto siitä, että vanhempani sekä Hansin vanhemmat ovat huomenna tulossa jouluksi kotiimme. Anna ja Peter eivät vielä sitä tiedä, voi mikä iloinen yllätys se heille onkaan huomenna. Silitän lasteni poskia ja ummistan itsekin hetkeksi silmäni...””

Joulua kohti, musiikin ja muistojen kera

Kun on oikein kipuja, selkään särkee niin ettei tiedä istuako, seisoako vai maata, silloin on pakko yrittää saada ajatuksia pois kivusta ja särystä ja tänään oli yrityksenä muistella joulua ja virittäytyä hieman samalla joulun tunnelmiin. Joulu on samalla haikeaa ja iloista aikaa, sekoitus maallista mammonaa ja oikeaa joulun sanomaa: (lainaus Vihdin srk:n sivuilta)

Jouluna on tärkeää päästä osalliseksi elämän tärkeimmistä lahjoista. Tärkeimpiä lahjoja ovat terveys, rakkaat oman perheen jäsenet ja ystävät, kodin lämpö ja turva sekä sisäinen rauha, jonka joulun sanoma voi tarjota.

Tänä jouluna jos yrittäisi vähentää turhaa hömpötystä, koristeitakin olen jo hieman karsinut, mutta joulukuusesta en osaa luopua, se tulee pirttiin aatonaattona tai viimeistään aattoaamuna. Jospa nyt yrittäisi keskittyä olemaan rauhassa, hiljaa, tekemättä mitään... yrittäisi hetken vain olla ja olla ajattelematta hetki yhtään mitään, unohtaa kivut ja vaivat ja mieltä painavat asiat... se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetään!

Alle olen kerännyt jouluun kuuluvia hetkiä ja lauluja:

Yksi kauneimmista joululauluista

Vesa-Matti Loiri, Näin sydämeeni joulun teen

 Oi jouluyö (o holy night) hieno tulkinta minulle tuntemattomalta

country a capella ryhmältä Home Free

Tämä kuuluu jokaiseen jouluaattoon

Lempi-mummoa muistaen

Juha Tapio: Maa on niin kaunis

Myös kynttilän vienti hautausmaalle muualla poisnukkuneiden haudalle on perinne joka on ja pysyy, näin tulee toivotettua joulurauhaa myös kaikille niille sukulaisille, ystäville ja tuttaville sekä eläinystäville, jotka ovat jo lähteneet tästä ajasta ikuisuuteen, sateenkaaren toiselle puolelle.

Aattona pitää myös katsoa kuinka joulupukki matkaan jo käy... vaan onko tämä nyt se oikea joulupukki... ?? 

Joulupuu on jo rakennettu.... tätä täytyy hyräillä aina kun joulukuusta koristelee!

Ja kyllähän ne perinteiset jouluherkutkin jouluun ilman muuta kuuluu, laatikot/karjalanpaisti/rosolli ja makean nälkään tortut/kahvikakut/piparit

Valoon päin ?!!??

beautifull Adagio by the Canadian Tenors

 

Viimeinen kosketus

Näin sosiaalisessa mediassa koskettavan kuvasarjan. Ilman kyyneliä sitä ei voinut katsoa, vaikka en edes tuntenut kuvan henkilöitä. Ensimmäisessä kuvassa äiti pitää vastasyntynyttä lastaan sylissä onnellisen näköisenä. Toisessa kuvassa joitakin vuosia myöhemmin on kuva lapsen kädestä joka lepää sairaalan vuoteella ja käden päällä äidin käsi ja kuvan tekstinä -viimeinen kosketus. Lapsi oli kuollut onnettomuudessa leikkiessään ulkona tovereidensa kanssa.

Ei ole kauaa aikaa, kun lehdestä sai lukea kuinka taas oli joku rattijuoppo ajanut lapsen päälle ja tämä oli kuollut vammoihinsa.

Miksi näitä lapsia viedään meiltä pois, juuri kun heillä on elämä edessä? Miksi heille on annettu vain tuo lyhyt aika maan päällä? Miksi äidit joutuvat kokemaan sen suruista suurimman ja raastavimman, oman lapsen kuoleman? Se ei ole reilua!!

Jos itsellä olisi lapsia, pelkäisin koko ajan milloin lapseni vietäisiin minulta pois, milloin tulisi puhelinsoitto, milloin soisi ovikello ja siellä olisi virkavalta kertomassa suru uutista? Hatun nosto kaikille vanhemmille, sillä itse en pystyisi elämään tuossa jatkuvassa pelkotilassa ja siksipä olen valintani tehnyt.
Mutta he jotka ottavat "riskin" ja synnyttävät lapsia tähän elämään, toivoisi heille kuitenkin, että lapset saisivat pitkän ja hyvän elämän ja kasvaisivat aikuisiksi ja kenties ottaisivat myös "riskin".
Sillä mikä tarkoitus voi olla sillä, että äiti ensin kantaa lasta 9 kk ja kasvattaa ja hoivaa vuosia ja sitten eräänä päivänä lapsi ei tulekaan leikkikentältä kotiin vaan menetkin katsomaan häntä sairaalan vuoteelle jossa lapsi on juuri vetäissyt viimeiset elämän henkoset. Ja ainoa johon enää takerrut on lapsen hento käsi - viimeinen kosketus.

Miksi elän? ja muita elämään liittyviä kysymyksiä, joihin ei ehkä löydy vastausta... vai löytyykö?

Välillä sitä tulee mietittyä, että mikähän se elämän tarkoitus täällä maan päällä oikein on. On tätä omaakin elämää nyt tullut jo taivallettua himpun yli 40 vuotta ja sekaan on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnea ja epäonnea. Miksi olen ja elän? Mikä tarkoitus kaikella elämässäni tapahtuneella on? Miksi tuntuu, että elämäni varrelle on kertynyt liikaa epäonnea, surua, ahdistusta, sairautta, huolta... mikä ihmeen merkitys kaikilla noilla kokemuksilla voi olla? Entä sitten ne iloiset kokemukset, nekin vain hetken kestäneitä onnen hippusia, joita ihmismieli muistelee aina silloin tällöin, onko niilläkin jokin merkitys? Entä ne kaikki ihmiset joita elämäni varrelle on tullut ja ne ihmiset jotka ovat elämästäni poistuneet? Onko heilläkin ollut jokin tarkoitus?

Miksi toiset täällä pääsee helpommalla kuin toiset? Miksi toisille annetaan syntyessään kultalusikka ja toisille rautalapio joka sekin jo valmiiksi vähän ruosteinen? Miksi elämme täällä maan päällä keskimäärin 80 vuotta? Miksi niin kauan, jos elämä on silkkaa sairautta ja surua? Eikö vähempi aika riittäisi kokemaan sen minkä elämä meille antaa? 

Miksi elämme tässä oravanpyörässä? Heräämme aamuisin, menemme töihin, tulemme töistä, keksimme jotain tekemistä jota kutsumme harrastamiseksi, menemme nukkumaan. Joka päivä saman toistoa, joka päivä toistuu samat rutiinit, miksi? Kaikilla on kiire tässä oravanpyörässä, mutta minne?

Sekunnit menee eteenpäin, minuutit, tunnit. Äskeistä sekuntia ei enää saa takaisin, se meni jo. Tulevista ei ole tietoa, koenko seuraavaa sekuntia, minuuttia, tuntia, päivää? Mitä se tuo tullessaan, lisää surua, lisää ahdistusta, vai hetkellistä iloa? Elämä on kuin suklaarasia, ei koskaan tiedä mitä tulee saamaan. 

Mutta entäs jos ei jaksa tätä elämän oravanpyörää? Entä jos ei enää halua olla mukana tässä kaikessa kiireessä? Entä jos ei enää jaksa avata tuota elämän suklaarasiaa peläten että se herkullisen näköinen suklaakonvehti onkin täynnä jotain ikävän makuista? Sillä sitähän tämä elämä usein on, ensin elämä antaa ymmärtää että kaikki on hyvin, elämään tulee iloa, valoa ja toivoa, kunnes... tik-tak... tuleva sekunti kääntääkin kaiken jälleen ja elämä onkin hetkessä taas surua, pimeyttä ja epätoivoa.

Ihmismielen tulee olla äärettömän vahva kestääkseen moista jatkuvaa vuoristorataa. Entä jos se ei kestä? Pitääkö sen kestää? Entä jos kaikkeen turtuu? Eilinen ilo ei tunnu miltään, tämän hetken suru ei tunnu miltään, huomisen toivo ei tunnu miltään.

Tällöin on ehkä syytä pysähtyä. Pysähtyä katsomaan elämää. Olla hetki yksin. Ihmiselle on annettu kyky muistella asioita, on siis pysähdyttävä muistelemaan. Antaa hetki aikaa, katsoa taaksepäin. Kaivella tunteet esille, antaa tunteille luvan tulla, itkut,surut,ilot. Elämä joskus tekee patoja ihmisten sieluun, tukoksia jotka jäävät möykyiksi, jotka eivät ole saaneet elämässä tilaa purkautua. On annettava itselle lupa elää. On "räjäytettävä" nuo padot. On etsittävä elämän tarkoitusta, ja onko sillä niin väliä löytyykö sitä? Kunhan vain elän ja olen ja hengitän ja tunnen. Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, minuutti kerrallaan, sekunti kerrallaan... huomista kohti. Ehkä se sitten joku päivä elämä näyttää, mikä tarkoitus kaikella on ollut.

Kaipaus

Ei kuulu enää kotona tassujen kynsien tepsutus ääniä. Ei tule enää kukaan iloisena ovelle vastaan. Ei enää kuule kuinka joku rynkyttää ulko-ovea halutessaan ulos. Ei tule enää kukaan aamuisin sänkyyn herättelemään ja "tekemään petiä". Ei enää kukaan tuhise tai räksytä tiellä kulkijoille. Ei tuo kukaan lelua jalkojen juureen leikittäväksi. Ei tule enää kukaan viereen puskemaan rapsutettavaksi. Ei kuulu enää kuorsausta sängyn alta. Ei juokse enää pihalla kukaa tuhatta ja sataa.

On niin hiljaista, yksi on joukosta poissa. Vain muistot jäljellä ja suloisen koiran tuoksu vielä nenässä. Mielessä sairaan koiran katse, joka anovasti pyytää helpotusta ja jonka se vihdoin sai. Sai nukkua puutarhassa iki uneen, lähteä kohti Taivasta temmeltämään Taivaan niityille. Jättäen kuitenkin taakseen ikävän ja kaipauksen.

Kun illalla katson taivaalle, on sinne syttynyt uusi kirkas tähti joka vilkkuu vain meille, lohduttaen.

Eilen oli vielä kesä

Eilen oli vielä kesä. Eilen vielä ihailin, kuinka vehreää kaikkialla onkaan. Ihan vasta eilen juhlittiin juhannuskokon ympärillä keskikesän juhlaa. Eilen vielä paistoi aurinko korkealta taivaalta ja hiveli helteellään meitä. Eilen katsoin vihreitä peltoja ja kaunista kesäistä maalaismaisemaani ja huokailin onnesta, kesä.

Vaan kun tänään silmäni aukaisin elokuiseen aamuun ja kahvikupposeni ääreltä katselin maalaismaisemaani, havahduin. Tuo kuulas ja kirkas vehreys olikin yön aikana muuttunut syvään tummaan vehreyteen, auton ikkunoissa kimaltelee jo yön kosteutta, pellot olivat saaneet kullankeltaisen värityksen jota peittää nyt paksu elokuinen usva. Pihassa kukkii enää syyskukat ja onpa jo Poppeli-vanhuskin pudotellut muutaman lehdistään pihanurmelle. Ei... ei syksyä vielä..ei...taistele luonto, taistele! Pidä eilinen kesä vielä hetki meidän ilona, älä anna vielä syksylle periksi. Malta vielä hetki.....

Kevät aamu

Kello on 5:30.
Menen koiran kanssa ulos. Seisahdun ja katson tätä kaunista maisemaa. Auringon oranssin punainen kajo näkyy taivaan rannalla. Pelloilta nousee usvaa. Linnut pitävät aamukonserttiaan.
Palokärki rummuttaa lähi honkaa, fasaanikukko keikistelee pellon laidalla ja rääkäisee oman kauniin kevätkosio laulunsa. Pikkulinnut visertää koivuissa. Järveltä kuuluu vesilintujen omaa kujerrusta. Kuuntelen ja nautin. Kaksi joutsenta lentää kaakattaen yli kohti järveä. Nuo uljaat valkeat linnut, kotijärveni kuningas ja kuningatar. Miten voikaan olla kaunis tämä koto Suomeni huhtikuisena kevät aamuna, klo 5:30.

Se on kevät nyt

Aurinkoa, valoa ja lämpöä. Kevään tuoksua. Puutarhan herrasväki alkaa heräilemään.
Neiti Tulppaani työntää varovasti päätään mullan alta ja tervehtii rouva Helmililjaa.
Neiti Syreeni mietiskelee vielä tohtiiko noita lehtiä vielä avata ja jää vielä hetkeksi odottamaan.
Vanha herra Poppeli jo ojentelee honteloita oksiaan.
Sinikello sisaruksetkin heräilevät ja ojentelevat varsiaan riemukaaren ympärille.
Rouva Rhododendron kurkistelee varovasti suojan alta ja haistelee kevättä ja nauttii lämmöstä, mutta nukahtaa vielä toviksi.
Hulivili Heinä-veljekset jo rohkeasti nostavat päätään ja venyttävät vihreää vartaloaan kohti taivasta ja huojuvat ja kikattelevat tuulessa.
"Se on kevät nyt" toteaa vanha Koivu-rouva matalalla äänellään ja hymyillen katselee puutarhan väkeä.

Sunnuntai aamun rauhaa

Herään, vanha koiramme ei meinaa päästä sängystä alas. Nostan sen lattialle. Yritän vielä hetken nukkua. Selkä ilmoittaa, että nyt on noustava, eiköhän tämä makoilu riitä tälle erää. Nousen ja keittiössä laitan kahvin tippumaan. Vetäisen toppahaalarin päälle ja menen koiran kanssa ulos. Postilaatikolta nappaan sunnuntain Hesarin kainaloon, harjaan vielä pakkaslumet pois rappusilta, huhuilen koiraa tulemaan sisään. Sieltähän se jo juokseekin kuono lumisena. Pysähtyy hetkeksi haistelemaan aamuista pakkasilmaa, huhuilen uudelleen ja koira tulee luokse. Mennään yhdessä sisään.
Vastaan tulee huumaava aamukahvin tuoksu. Riisun haalarin ja keittiössä kaadan kupillisen kahvia ja teen pari voileipää. Istahdan keittiön pöydän ääreen. Kahvi, Hesari, sunnuntai aamu, hiljaisuus. Hetki itselle.