Miksi eloni tielle kasataan välillä röykkiöittäin kiviä hidastamaan menoa ja aiheuttamaan huolta?
Toiset kivet ovat onneksi pieniä ja niitä voin nakella olkani yli matkan jatkuessa eteenpäin.
Toisia kiviä pitääkin jo hieman punnertaa ylös ja niiden heittäminen tieltä syrjään vaatiikin jo hieman voimaa.
Välillä tiellä kuitenkin seisoo niin iso kivi ettei sitä ilman apuvoimia saa liikautettua, mutta ystävän voimin saadaan sekin vyörytettyä syrjään.
Mutta joskus eteen tuleekin vuoren kokoinen kivi, joka peittää tietä valaisevan auringonkin. Sen siirtämiseen ei apuvoimatkaan auta. Vaikka kuinka yritän niin kivi ei liiku. Alkaa jo väsyttää, ahdistaa kun matka ei jatkukkaan. Tähänkö sitä nyt jää? Tässäkö vietän loppu elämä, kiveä ihmetellen?
Sisuunnun. Päätän kiivetä kiven yli. Kapuan yhä korkeammalle. Välillä jalat lipsuvat ja meinaan pudota, mutta pääsen taas takaisin kiipeämisen rytmiin. Näen jo kiven huipun, näen auringon säteitä. Hetken ajan kuitenkin uskoni itseeni horjuu ja näen kuinka putoan alas takaisin kiven juureen. Päätän kuitenkin päästä huipulle. Pinnistän vimeisillä voimillani ja pääsen kiven laelle. Istahdan ja nautin hetken auringosta ja tuulesta. Katsahdan alas elon tielleni. Mieli synkistyy. Tielläni on kiviä. Tekee mieli jäädä isolle kivelle, en millään enää jaksaisi siirrellä yhtään kiveä. Mutta ei tähänkään voi jäädä. Laskeudun vuoren korkuiselta kiveltä ja katson uudelleen edessäni aukeavaa tietä. Kiviä. Mutta ei yhtään vuoren korkuista, onneksi.
Lähden jatkamaan matkaa ja nakkelen pieniä kiviä olkani yli.
