Kiviä elämän tiellä

Miksi eloni tielle kasataan välillä röykkiöittäin kiviä hidastamaan menoa ja aiheuttamaan huolta?
Toiset kivet ovat onneksi pieniä ja niitä voin nakella olkani yli matkan jatkuessa eteenpäin.
Toisia kiviä pitääkin jo hieman punnertaa ylös ja niiden heittäminen tieltä syrjään vaatiikin jo hieman voimaa.
Välillä tiellä kuitenkin seisoo niin iso kivi ettei sitä ilman apuvoimia saa liikautettua, mutta ystävän voimin saadaan sekin vyörytettyä syrjään.
Mutta joskus eteen tuleekin vuoren kokoinen kivi, joka peittää tietä valaisevan auringonkin. Sen siirtämiseen ei apuvoimatkaan auta. Vaikka kuinka yritän niin kivi ei liiku. Alkaa jo väsyttää, ahdistaa kun matka ei jatkukkaan. Tähänkö sitä nyt jää? Tässäkö vietän loppu elämä, kiveä ihmetellen?
Sisuunnun. Päätän kiivetä kiven yli. Kapuan yhä korkeammalle. Välillä jalat lipsuvat ja meinaan pudota, mutta pääsen taas takaisin kiipeämisen rytmiin. Näen jo kiven huipun, näen  auringon säteitä. Hetken ajan kuitenkin uskoni itseeni horjuu ja näen kuinka putoan alas takaisin kiven juureen. Päätän kuitenkin päästä huipulle. Pinnistän vimeisillä voimillani ja pääsen kiven laelle. Istahdan ja nautin hetken auringosta ja tuulesta. Katsahdan alas elon tielleni. Mieli synkistyy. Tielläni on kiviä. Tekee mieli jäädä isolle kivelle, en millään enää jaksaisi siirrellä yhtään kiveä. Mutta ei tähänkään voi jäädä. Laskeudun vuoren korkuiselta kiveltä ja katson uudelleen edessäni aukeavaa tietä. Kiviä. Mutta ei yhtään vuoren korkuista, onneksi.
Lähden jatkamaan matkaa ja nakkelen pieniä kiviä olkani yli.

Marraskuun myrsky

Tuuli humisee hormissa, oksa lyö ikkunaan, kaarelle taipuvat ja huojuvat kuuset luovat pihavalon loisteessa leikkisiä varjoja maahan. Sataa. Myrsky.
Lisään puita takkaan. Nyt meni sähköt.Etsin kynttilöitä ja tulitikut. Sytytän valoa torppaan. Tunnelmallista. Tuuli yltyy, sade yltyy. Sateen pauhu peltikatolla on jotain huumaavaa, aivan kuin tuhat peltirumpua hakkaisi rytmissä sadetanssin rytmiä. Koira huokaisee lattialla, kääntää kylkeä ja jatkaa unia.
Jatkan kirjan lukemista takan lämmittäessä mukavasti sielua ja ruumista. Lasken kirjan rinnan päälle ja suljen silmät. Kuuntelen tuulen huminaa hormissa ja sadetanssin rytmiä. Nukahdan Marraskuun myrskyn syleilyyn.

Syksyinen aamu

Nyt se on alkanut. Syksy. Aamulla usva peittää kynnöspellot ja syksyn oranssiin pukeutunut aurinko nousee laiskasti kohti taivasta. Naapurin kukolla on syysflunssa, ääni kovin käheänä se yrittää herättää naapurustoa. Järveltä ei kuulu enää ääniä, linnut odottavat lähtökäskyä. Puiden lehdet vaihtavat syystakkia ylleen, muotiväri tänäkin syksynä taitaa olla keltainen. Ihastelen vielä hetken kirpeää syysaamua, kunnes iloinen koirani tökkäisee minua kuonollaan "eiköhän mamma mennä aamupalalle".

Elokuu, syksy vai ei?

Ikkunasta avautuu kaunis elokuinen maisema, puut ovat vielä vihreät, mutta pellot jo kauniin kelta-ruskeat. Mietin mielessäni kuinka maaamiehet jo varmaan kaivelevat kyntökoneitaan esille latojen perukoilta, tarkistavat öljyt ja puimurin terät ja sitten odottavat, jokohan sitä jo huomenna saisi pellolta viljaa.

Ikkunastani näen myös järvelle. Siellä jo kurjet ja joutsenet haistelevat tuulen vireitä ja miettiivät, jokohan sitä jo huomenna on lähdettävä etelään.

Lähikoivussa talitintti opastaa jo melkein aikuisia poikasiaan, katsokaas pojat näin lennetään ja näin etsitään ruokaa, talitintti-rouva katselee poikiaan ja miettii hiljaa haikeana mielessään, jokohan pojat jo huomenna lentävät kokonaan pois pesästä.

Elokuu, on melkein kesä ja melkein syksy, aamuisin tuoksuu jo syksylle mutta päivällä luonto vielä taistelee ja yrittää pitää kesästä kynsin ja hampain kiinni ja tarjoilee meille lämpöä ja aurinkoa kunnes taas yö tulee ja kylmentää luonnon ja tarjoilee meille kuin varkain syksyä, ja jokaisena elokuun aamuna sitä mielessään kysyy, jokohan se jo huomenna syksy tulee.

Kesälomalla?

Oi tätä auringon lämpöä, oi tätä kirkkauden määrää.
Oi tätä värien loistoa, vaan miks en mä nauti...


Niin alkoi kesälomani aurinkoisen lämpimissä tunnelmissa, kunnes ensimmäisen lomaviikon lopulla lomani peittyi kylmään ja jäätävään tuuleen jonka puhalsi luokseni vanha tuttavani Lomanpilaaja.
Olisihan se ollutkin liikaa pyydetty, että olisin saanut edes yhden loman viettää iloiten ja nauttien. 
Vaan kun ei niin ei. Tällä erää 
Lomanpilaaja toi viestiä uudesta työpaikastani, johon juuri olin valittu, aprillia et pääsekään töihin. Enhän toki ollut jo suunnitellut tulevaa, enhän toki ollut jo tehnyt uusia ratkaisuja tulevaisuutta varten... oi miksi oi miksi menen aina halpaan ja suunnittelen elämääni liikaa
? Se on niin väärin
! Vaikea vuoteni vaikeutui jälleen, koetellaan, vaan ei kohta jaksa taakkaa kantaa ihmislapsi. 
Kuluttavaa elämää tämä ainainen ylämäen kapuaminen ja alamäkeen luisuminen. Se on niin väärin
! Voi kun jaksaisi kerätä päivästä ne ilon sekunnit ja kasata niistä turvaverkkoa johon voisi taas hypätä kun seuraava koetus astelee eteen. 
Sillä sellainenhan tulee taas. Kun seuraava lomani alkaa, niin kyllähän se 
Lomanpilaaja tulee varmasti käymään ovellani ja astelee uljaasti koputtamatta sisään! 

Runo Vuodenajat

Kirparilöydös kirjassani Lukukirja lapsille vuodelta 1897 oli tutun oloinen runo Z. Topeliuksen käsialaa, lähinnä runoa lukiessa alkoi päässä soimaan tuttu kevätjuhlan suvivirsi ja kun säveltä tapailin niin kas sanathan osuivat ihan kohdilleen tämän runon kanssa.

Jänistanssi

Maaliskuu. 

Aurinko herättelee ja lämmittää pakkasen huuruista luontoa. Lumi kimaltelee ja häikäisee. Katselen tuttuun tapaan aamukahvia juoden ulos puutarhaani. Hangella on puiden ympärillä satoja jäniksen jälkiä. Niillä on ollut ilmiselvästi viime yönä sukukokous puutarhassani. Pitkäkorvat ovat tulleet matkojenkin päästä tapaamaan sukulaisiaan ja juhlimaan kevään tuloa. Tarjolla on ollut ruokaa ja juomaa. Kuutamon loisteessa kriikunapuiden alla on voinut laittaa jalalla koreaksi, jänistanssien lumi-lavalla on soinut jänispolkka. Juhlat ovat jatkuneet aamun sarastukseen saakka. Aamuauringon ensisäteiden valaistessa lumihankea, huikkaavat jänöjussit toisilleen "nähdään taas" ja pomppiivat onnellisina kukin omiin piilopaikkoihinsa odottamaan seuraavaa sukukokousta. Hörppään aamukahviani ja katselen puutarhani hangella olevia iloisen näköisiä jäniksen jälkiä ja huikkaan mielessäni jänöjusseille "tervetuloa taas ensi yönä kuutamoyön jänistansseille".

Aamu aatoksia

Kello on 5 aamulla. Herään. On vielä hämärää. Koira nostaa päätään ja katsoo minuun. Tuhahtaa ja jatkaa uniaan. Vierellä kuuluu tasainen raskas hengitys. Mies nukkuu. En saa enää unta. Ajatukset pyörii...sairauksissa, töissä, elämän epäoikeudenmukaisuudessa, tulevassa päivässä, menneissä päivissä. Mietin elämääni. Nyt näyttää synkältä, mutta eihän se aina ole ollut niin. Eihän? Yritän miettiä elämäni hyviä hetkiä. Onko niitä? On. Ja paljon. Kuinka ne uppoutuvatkin synkkinä hetkinä mielen suohon, on kuin synkät ajatukset vain polkisivat niitä syvemmälle. Yritän kaivaa suosta elämäni ilot, naurut, onnen tunteet. Hiljaa ne nousevat ylemmäksi. Muistot lapsuudesta, nuoruudesta, parin vuoden takainen hääpäivä. Kyynel vierähtää poskelleni. Onnen kyynel. Tältäkö se tuntuikin olla onnellinen? Tämän tunteen haluan. Lupaan itselleni, kaivan joka aamu mieleni suosta yhden onnellisen hetken ja kirjaan sen ylös. En anna mieleni synkistyä. En halua tätä synkkyyttä enää. Elämään on löydyttävä ilo ja valo.
Aamukin jo sarastaa. Päivä valkenee yhdessä mieleni kanssa. Koira nousee ja hyppää sänkyyn ja tulee viereeni. Katsoo silmiin, noh mammasein joko herätään. Hyppää toiselle puolelle suoraan nukkuvan miehen päälle, tuijottaa, noh isäntäin sinä kanssa, ylös. Hymyilen. Niin, jokos me herättäs, tähän onnellisempaan päivään.

Enkeleitä, onko heitä?

Olen nähnyt Enkelini. Tuo kaunis, pitkä, vaalea olento pitkässä vaaleassa puvussaan, selässään suuret ja pehmeät siivet. Näin hänet eilen. Hän kurkisti olkani takaa, kun nukuin. Havahduin. Minuun koski. Kipu oli tullut taas vieraakseni. Sivusta näin Enkelini, joka laski kätensä olkapäälleni, levitti siipensä ylleni. Kipu poistui. Tuli rauha.
Kaikki nämä vuodet olen tiennyt, että joku seuraa minua. Huolehtii. Auttaa. Antaa voimaa.
Mutta miksi näyttäytyä minulle juuri nyt? Tarvitsinko vahvistusta? Horjuiko uskoni Enkeliini?
Nyt taas tiedän. Hän kulkee kanssani. Tuo kaunis, pitkä vaalea olento. Suojelusenkelini.

Kiitos vai ei kiitos?

Kello raksuttaa. Katselen nojatuolistani ulos. Lasken sukkaneuleeni syliini. Iltapäivän oranssi auringon valo heijastuu pihan mäntyihimme. Näen kuinka Teini tulee kotiin. Ei tervehdi. Menee keittiöön, huomaa juuri uunista otetun ruuan, syö, vie tiskit altaaseen ja poistuu. Ei kiitosta. Menee huoneeseen, kuuluu tasainen jumputus, musiikki soi kovaa. Pieni sana, kiitos, mutta ei, se ei kuulu enää Teinin sanavarastoon. Mihin on hävinnyt kohteliaisuus, välittäminen, toisten huomioiminen? Itselläni on paha olo, tekisi mieli käydä keskustelemassa asiasta, mutta korvissa soi kehoitukset, jospa et kasvattaisi kun et ole Teinin äiti. Huokaisen. Otan sukka tekeleeni ja jatkan neulomista. Vilkaisen ulos. Aurinkokin on poistunut.

Hajamielinen mummo

Seison kyläkauppamme kassajonossa. Edessäni laittelee hihnalle tavaroitaan pieni mummo höpötellen kuulumisiaan kassaneidille. Kassaneiti vastailee ystävällisesti mummolle. Mummo kaivelee yksitellen ostoskoristaan ostoksiaan hihnalle, kääntelee niitä ja aina välillä jää mietiskelemään. Jaaaa... mutta se voi unohtui, tokaisee mummo ja lähtee kipittämään kohti voihyllyä. Onneksi kauppamme on pieni, ei siksi että voin hakemiseen kuluisi liikaa aikaa vaan että mummolle ei tule niin pitkää kävelymatkaa. Sieltä hän nyt tuleekin, mukaan oli lähtenyt myös vissy pullo, papalle. Kassaneiti vetäisee vielä voin ja vissyn kassalaskuun. Itse laittelen jo omia ostojani valmiiksi hihnalle. Seuraan tilannetta. 15 euroa, sanoo kassaneiti. Mummo kaivelee lompakkoaan, nuolaisee kurttuisia sormiaan ja ottaa setelin lompakosta kassaneidille. Juuri kun neiti oli sitä ottamassa huomaa mummo, ai väärä seteli, vaihdetaanpas toiseen. Mummo nuolaisee jälleen sormiaan ja ottaa isomman setelin lompakosta ja ojentaa sen kassaneidille, joka rahastaa mummon ostot loppuun ja antaa vaihtorahat ja kuitin. Mummo jää miettimään, jaaa... mutta se muovikassi. Huomaan kassaneidin poskipielien kiristyvän, silti hymyillen hän sanoo minulle, ojentaisitteko yhden kassin. Annan muovikassin hänelle ja hän ojentaa sen mummolle. Mummo alkaa kaivelemaan kolikkokukkaroaan, paljonkos..... kassaneiti sanoo ystävällisesti mummolle, rahastetaan rouva seuraavalla kerralla sitten, ei tarvitse maksaa. Mummo katselee neitiä, noh... jos sitten niin. Mummo laittelee hitaasti mutta varmasti ostoksiaan kassiinsa. Huomaa ettei sitä muovikassia nyt sitten olisi tarvittukkaan, taittelee sen kauniisti kassiinsa. Mutisee sitten itsekseen, jaaaa...mutta missäs minun kotiavaimeni... Hymyilen. Mietin jotta olenkohan sitä itsekkin joskus yhtä hajamielinen vanha mummo. Kassaneiti aloittaa omien ostojeni vetämisen kassakoneelle. Hän hymyilee minulle, hymyilen takaisin. Näen syrjäsilmällä vielä pienen mummon, siellä hän nyt menee, potkuttele Eslallaan eteenpäin, toivottavasti on pappa kotona avaamassa mummolle ovea.

Tallikissa

Tallissa on hiljaista. Siivoan tammani karsinaa. Viereisessä karsinassa vanha pappa, tumma ja sympaattinen ruuna heräilee, pörisee ja katselee minua karsinan kaltereiden välistä. Toivotan sille hyvät huomenet. Jatkan karsinani puhdistusta, talikko heiluu. Oven suuhun hiippailee tallikissamme. Hetken siinä katselee touhujani ja kiinnostuu talikostani. Vaanii. Takapuoli heiluu. Ja sitten....nopealla loikalla kissa hyökkää talikkoni kimppuun. Naurahdan. Voi sua. Alkaa talikkoleikki. Siirrän vaivihkaa talikkoa, kissan silmät suurenevat, se ottaa vaanimisasennon jälleen. Ja taas on aika hyökätä kohti talikkoa. Hymyilen. Laskeudun alas rapsuttamaan kissaa. Kuuluu pieni kehräys. Kissa nousee takajaloilleen ja hamuaa kummallakin tassullaan käsivarttani. Yhtäkkiä se nousee kättäni pitkin syliini. Jää siihen hetkeksi. Nauttii. Rapsuttelen sitä. Kehräys vain kovenee. Krrrrrrr..... Se nousee hieman ja kiipeää hartioilleni, puskee kovasti päällään korvaani ja poskeani. Miten pehmeä kissan turkki onkaan. Kiipeää ylemmäksi ja painautuu niskaani ja kehrää korvaani. Siihen se jää. Vaikka nousen ja jatkan töitäni, kissa pysyy olkapäälläni ja katselee kun jatkan siivoamista. Kissa terästäytyy, huomaa jälleen liikkuvan talikon maassa. Hiljaa laskeutuu olkapäältäni ja tutkailee. Laskeudun hieman, kissa pudottautuu maahan. Jatkan töitäni. Talikkoleikki alkaa jälleen. Hymyilen. Saan karsinan putsattua, vien talikon ja kottikärryn pois. On aika lähteä. Kissa katselee lähtöäni tallikäytävällä, naukaisee kuin sanoakseen hei vaan ja nähdään taas.

Ollakko vaiko eikö olla?

Talossamme kasvaa Teini. Miten vaikeaa se varmasti onkaan olla Teini nykyaikana uusioperheessä. Auktoriteettejä testaillaa, rajoja yritetään murtaa. Koulukin pitäisi hoitaa. Pahaa oloa. Välillä hyvää oloa. Kiittämättömyyttä. Välinpitämättömyyttä. Tunteet on sekaisin, vuoroin ollaan äidillä vuoroin isällä. Missä Teinin koti on? Kaverit ja muut ihmissuhteet sekoittavat Teinin korttipakkaa. Sekavaa. Tuskaa. Kapinaa.
Katselen vierestä. En puutu. Katselen. Puutuin kerran, vastattiin Teinin suvusta napakasti, älä komenna!  Älä kasvata! Älä puutu, et ole hänen äiti!! Tuntuu pahalta. Mikä minä olen? Olenko mitään? Tälle Teinille en enää mitään, vain kämppis, toveri joka jakaa saman talon. Toveri joka sanoo vain hei, hyvästi ja näkemiin. Toveri joka vain toivoo Teinille parasta. Yritä selvitä. Ehkä olen Teinille vielä joku päivä jotain....ehkä.

Syksyn lehdet

Runoelma vuodelta 1994

Maa on täynnä syksyn lehtiä

tämän vuoden uusia painoksia.

Ei kukaan niitä korjaa pois

vaikka talteen ne ottaa vois.

Ne maahan tiukasti jämähtää

kun paksun lumen alle ne jää.

Kevät lumen pois sulattaa

kasan märkiä lehtiä paljastaa.

Niitä hetken hiljaa katselen

- ne on niitä viime vuoden painoksia,

mä ajattelen.

Aamutalli

Avaan narisevan tallin oven. Kuuluu tuttua hörinää. Laitan valot päälle. Hörinä ja pörinä kovenee, karsinat kolisevat kun jyhkeät eläimet nousevat yöuniltaan. Kävelen tallikäytävää pitkin kohti omaa valko-harmaata tammaani. Tamman matala hörinä toivottaa hyvät huomenet. Silmät sirrillään se katselee emäntäänsä ja heinä annostaan. Hetken mietittyään se aloittaa tutun aamuvenyttelynsä. Kuin kissa se asettelee etujalat pitkälle eteen ja muhkea takapuoli pitkälle taakse ja veeeeenytteleeee. Hymyilen, näen kuinka tamma nauttiii. Seuraavaksi vuorossa vielä takajalkojen ojennus piiiiitkälle taakse. Noin. Vielä vilkaisu hörökorvin emäntää jonka jälkeen turpa hamuaa jo ensimmäistä heinätuppoa. Kuuluu tasainen rouskutus. Haen vielä rehu ja leipäannoksen. Ja voi kun se onkin hyvää, innoissaan tamma ahmii aamupalaansa. Sillä aikaa harjailen irtoturpeita turkista ja tutkailen vielä jalat ja kaviot. Loimi päälle. Tamma hamuaa viimeisen heinän korren ja kurkkii karsinan ovi aukosta. Joko mennään ulos? Rapsutan korvan takaa. Joo, mennään.

Sunnuntai aamu

On sunnuntai aamu, katselen ikkunasta ulos talvisen pakkasaamun siniharmaata hetkeä. Kaunista. Aurinko alkaa nousta, taivaanranta heloittaa jo oranssin ja purppuran väreissä. Pelloilla usva tanssii aamutanssiaan lumihangen päällä. Kylän raittia potkuttelee mummo potkukelkallaan kassi vinhasti heiluen, posket yhtä punaisina kuin talvinuttunsa, kasvoillaan iloinen ilme. Mihin lie menossa jo tähän aikaan? tuumaan, naapuriin aamukahveelle arvatenkin ja kassissa jo aamutuimaan leivottua nisua. Hymyilen. Kahvi tuoksuu, avaan Hesarin ja siemaisen kahvia.

 

 

Kipuilua

Kuvassa kipuni, tuo paholainen....

Kipu, tuo ärsyttävä seuralainen. Mistä se tähän kroppaani on tunkeutunutkin? Kun istun, se tökkii selkääni tikarillaan kasvoillaan ilkikurinen ilme. Kun kävelen, se tökkii joka askeleella, aivan kuin hoputtaen. Kun seison, se ikäänkuin hiljenee odottamaan, josko pienen liikkeen tekisin johon voisi vähän tökkiä, turhautuu odottelemaan ja tökkäisee oikein kunnolla. Kun makaan ja rentoutan selkääni, se jälleen hetkeksi hiljenee, ihmettelee, odottaa, kyllä se kohta kääntyy niin pääsen tökkäämään. Yritän huumata sitä lääkkeillä, hetkeksi se pökertyy, mutta kuin ihmeen kaupalla se herää uskomattoman nopeasti ja tökkäisee ja muistuttaa olemassa olostaan ja virnistää, siitäs sait, minuun ei sun lääkkeet tepsi. Eikö se koskaan luovuta, eikö se jo voisi poistua tästä kropastani?

Kirjoitelmia

Yleisön pyynnöstä jatkan kirjoitteluani, keräilen tähän blogiini inspiraattioni tuloksia :)