Jouluinen tarina

Sain eilen yllä olevan hurmaavan joulukortin ystävältäni, ja se sai heti mielikuvitukseni laukkaamaan ja näin itseni keskiaikaisilla joulumarkkinoilla keskellä hälinää ja ihmisiä ja kojuja. Menkäämme siis hetkeksi ajassa taaksepäin, Raatihuoneen torille...:

””Saavumme mieheni ja lasteni kanssa torille, joka on täynnä pikku kojuja, ihmisiä ja iloista vilinää ja vilskettä ja tuoksujen kirjoa. Eilen satanut lumi on luonut kauniin kuorutuksen kojujen päälle. Myös Raatihuoneen edessä kasvava jylhä kuusikin on saanut valkoiset lumikoristeet oksilleen.

Annan ja Peterin ote käsistäni hellittää ja he kirmaisevat kukin eri suuntaan ihmisvilinän keskelle. Hetkeksi huoli hiipii rintaan, etteivät nyt vain häviäisi... mutta sitten näen Annan silmät hehkuen silittämässä hevosen turpaa ja Peterin narrin luona yhdessä toisten kylän poikien kanssa nauramassa narrin kujeille. Kuljemme Hansin kanssa kohti torin keskustaa, samalla ihaillen kojujen antimia. Ohi kulkevat ihmiset toivottelevat meille hyvää joulua ja vastaan tervehdyksiin. En vieläkään vuosien jälkeen totu siihen, että rouvat niiaavat meille ja herrat ottavat hattuaan pois päästä. Jatkamme matkaa hehkuviini kojulle ja mieheni ostaa meille lämmintä juotavaa. Oi miten se maistuukin niin joululle ja tunnen kuinka se lämmittää jo hieman kylmennyttä kehoani. Ohi vilistää pillipiipari iloista sävelmää luritellen ja meinaa vallan törmätä minuun. Viime hetkellä sain pelastettua juomani. Jatkamme kulkua. Kylän seppä takoo omassa kojussaan kauniita koristeita ja käyttöesineitä. Ostamme häneltä kauniin taotun kynttiläpidikkeen. Viereisellä kojulla puuseppä on luonut mitä ihanampia koriste-esineitä.

Yhtäkkiä kuulemme torin laidalta meteliä, se ei ole enää iloista huutelua vaan ilmi selvästi siellä tapahtuu jotain ikävää. Menemme lähemmäksi ja kun saavumme paikalle, huomaamme naisen joka on ahdistettu piirin keskelle, päässään häpeänaamio jossa on suuret korvat ja iso kieli ja iso kulkunen joka kilisee aina kun nainen heilauttaa päätään. Tunnistan naisen. Hän on kylän leipurin rouva. Suulas suustaan ja hieman myös juoruiluun taipuisa, mutta herttainen nainen joka ei koskaan halua kenellekkään pahaa. Mieheni katselee hetken, kunnes astuu piirin keskelle. Ottaa naista olkapäästä kiinni ja nostaa naamion pois hänen päästään. Väkijoukossa kuuluu kohahdus. Hän nostaa katseen kohti piirissä seisovaa torin väkeä ja sanoo jylhällä äänellään: ”Häpeä teille itsellenne, kun ilon ja juhlan aikaan rangaistuksia jaatte. Tämä rouva ei ole koskaan tahallaan mitään harmia kenellekkään aiheuttanut, suuri on hänellä suu mutta suuri on sydän. Kelpaa teidän kuitenkin hänen tekemäänsä leipää joka päivä syödä ja tässäkö on sitten kiitos. Hävetkää!” Hans ottaa leipurin rouvaa kädestä ja ohjaa hänet väkijoukon läpi omalle leipäkojulleen. Seuraan heitä, sydämessäni lämmin tunne miestäni kohtaan. Kojulla leipurin rouva niiaa nöyrästi miehelleni ja minulle ja kiittää. Otan naista kädestä kiinni ja toivotan hänelle hyvää joulua ja kysyn josko hänellä olisi sitä suussa sulavaa joululeipää myynnissä. Onhan hänellä, rouva hieman piristyy ja menee kojulle ja kaivaa kaksi suurta leipää, käärii ne pakettiin ja ojentaa minulle. ”Ei maksua, hyvä rouva, hyvää joulua” hän sanoo. Yritän kuitenkin antaa hänelle kolikon leivistä, mutta leipurin rouva on tiukkana, ei maksua. Kiitän ja toivotan hänelle vielä hyvää joulua lähtiessäni ja että vie terveisiä leipurille, että paranee pian, hän kun on kärsinyt jo tovin keuhkoja repimästä taudista.

Hetken päästä tunnen pienen käden kädessäni, Annahan se siinä posket punaisina ja silmät kirkkaina kertoo kuinka oli nähnyt hevosen ja aasin ja kuinka hän oli ostanut omalla rahallaan paahdettuja manteleita ja syönyt ne yhdessä Marian kanssa. Maria on Annan paras ystävä, heidän ystävyys on jo aiheuttanut kylässä hieman paheksuntaa etenkin aateliston piirissä. Eihän sitä sovi köyhällistön kanssa kaveerata, tällöin monelta usein unohtuu, mistä oloista Annan äiti onkaan lähtöisin. Vaivun mietteisiini, Annan jäädessä vielä kertoilemaan päivän tapahtumia, hymyilen hänelle, pikku neidilleni.

Pian huomaan Peterinkin Hansin seurassa. Yhdessä he vaihtavat kuulumisia, ilmi selvästi jotain miesten juttuja. Kummankin nauravat kasvot saavat minutkin hyvälle tuulelle. Tulemme Annan kanssa heidän vierelleen. Katselen pikku Annaa, joka alkaa jo hieman olla viluisen näköinen ja niinpä päätämmekin jo lähteä vaunujamme kohti. Vielä viimeiseltä kojulta Anna haluaa meidän ostavan kaksi punaista omenaa, ne ovat kuulemma hevosillemme Aarteelle ja Tuiskulle, jotta jaksaavat viedä meidät kotiin.

Saavumme hevosvaunujemme luokse, Anna käy antamassa hevosillemme omenat ja nousemme yhdessä kyytiin, menen lasteni kanssa istumaan turkisten alle ja Hans istahtaa hevosmestarimme Rudolfin viereen. Yhdessä he ohjaavat Aarteen ja Tuiskun kotimatkalle. Eipä aikaakaan kun vierestäni alkaa kuulua tasaista tuhinaa, Annan ja Peterin vaipuessa uneen. Samalla Hans kääntää päätään meitä kohti ja hymyilemme toisillemme. Huomaan, että taivaalta putoilee lumihiutaleita, sydämeni valtaa suuri onnen tunne. Onneani lisää vielä tieto siitä, että vanhempani sekä Hansin vanhemmat ovat huomenna tulossa jouluksi kotiimme. Anna ja Peter eivät vielä sitä tiedä, voi mikä iloinen yllätys se heille onkaan huomenna. Silitän lasteni poskia ja ummistan itsekin hetkeksi silmäni...””